Nopea päivtys.

Nyt tulee extralyhyt  päivitys, ajattelin kuitenkin kiireessäkin vähän kuulumisia kirjoitella.

Täällä on muuttotouhut päällä, muutan joulukuun alussa uuteen asuntoon ja kiirettä pitää.

Tänään tuli huomattua, että uusi vauva joka sai nimekseen Paco, kasvaa vauhdilla. Tai oikeastaan Rambo taitaa kasvaa todella hitaasti. Paco ja Rambo ovat nimittäin jo saman kokoisia, tarkkoja painoja en tiedä, muttei tuskin paljoakaan eroa.

No, ehkä Rambo kasvaa hitaasti mutta varmasti :)

Muuten tänne kuuluu samanlaista rotantäytteistä arkea, paitsi pojat ovat täysin rakastuneet sekasortoon joka koostuu kymmenistä pahvilaatikoista. Niillä on niin paljon enemmän kiipeilymahdollisuuksia nyt, mutta joka päivä joutuu illan lopuksi etsiä, että mihin laatikkoon kukakin on piiloutunut.

Lisää kuulumisia lupaan laittaa muuton jälkeen, kunhan saan tavarat siellä järjestykseen :)

Kaikennäköistä.

Rambon palattua lauantai-iltana kotiin näyttelystä, päästin sen ja uuden vieläkin nimettömän vauvan sohvalle tutustumaan. Rambo ei välittänyt pienestä ollenkaan vaan lähti samantien omille seikkailuretkille. Niinpä palautin vauvan häkkiin ja hetken päästä kiikutin Rambon perässä. Kaksikko otti painimatsit ja ryntäilivät pitkin häkkiä. Mitään ongelmaa ei siis ollut. 

Eilen siivotessani rottahäkkiä, muut juoksivat vapaana ja vauva oli puolet ajasta sohvalla miehen seurana ja puolet totuttelemassa boksissa oloon. Sydäntäsärkevä näky, kun vauva hyppäsi niin korkealle että sai kannen ritiliköstä kiinni ja yritti siinä roikkua päästäkseen pois <3 Noh kohta palautinkin pienen häkkiin antaessani muiden vielä juosta. Ajattelin ettei se nyt toisena päivänä uskalla lattialle lähteä - ei ole kukaan muukaan ikinä uskaltanut.

Pieni osoitti luuloni vääräksi ja poistui häkistä ennätysnopeaa. Häkin alta lattialle saakka seikkailemaan. Minun oli kuitenkin pakko ottaa se kiinni ja palauttaa häkkiin ettei pieni mene kokonaan hukkaan. Olohuoneessa on kuitenkin pikkuisen rotan mentäviä piilopaikkoja, enkä todellakaan halunnut alkaa poitsua etsimään. Sitten kun se oppii kutsuäänen tai voin olla edes vähän varmempi siitä ettei se piiloudu, saa pieni valloittaa lattian.

Rambo alkaa olla oikea huluvili ja maanvaiva. Heti kun häkin ovea raottaa on poitsu karannut jo omille teilleen. Lähtee kuin pallosalama sohvan alle piiloon. Tosin itsehän sitä juuri halusin miettiessäni, että seuraavaksi otan naaraita - aktiivisia rottia jotka touhuisivat häkin ulkopuolellakin. Mutta Rambo on tajunnut, että kiinnijäämisestä seuraa takaisin häkkiin joutuminen ja ei anna kiinni. Niinpä pojan karatessa olen yrittänyt houkutella sen herkuilla syliin jonka jälkeen olen päästänyt sen vielä takaisin jaloittelemaan, ennenkuin pysyvästi pyydystän sen takaisin häkkiin. Tämä on toiminut hyvin, Rambo ryntää karkureissullaankin syliin jos istun keskelle olohuoneen lattiaa :)

Saija on ilmoittanut sijottipojat Hugon ja Rambon näyttelyyn lemmikkimessuille. Ramboa tuskin tarvitsee pestä kun viikko sitten pojan puunasin, mutta Hugo on pakko. Odotan jo kauhulla kirveleviä haavoja käsissä, rinnassa, kaulassa, niskassa, mihin ikinä vaan saippuasta  liukas rotta ehtii tarraamaan :D

Sovittiin, että pesen Hugon jo keskiviikkona, jotta väri ehtii tasoittua. Saija hakee poitsut jo perjantaina ja lupasi vielä sitten syynätä hännät ja muut jos pääsevät likaantumaan. Taidanpa nakittaa kynsienleikkuunkin Saijalle ;)

Vauva, Rambo ja Hugo

Paksu-Osmo 

Perheenlisäystä.

Nyt voin tännekkin ilmoittaa, että meiden perhe kasvoi taas uuden laumanjäsenen myötä.
Saijalta kotiutui pienen pieni blondi punasilmäinen sijottipoika.

Alkuunhan meillä oli tarkoitus ottaa mahdollinen Hugon poika Rambolle kaveriksi, mutta näillä näkymin uuden tulokkaan jälkeen ei enää uusia rottia tule, joten en halunnut suurta ikäeroa Rambon ja uuden vauvan välille. Saijalta sitten kyselin lähiaikoina tulevia poikueita ja Saijalta tuli ilmoitus että vapaana olisi sijottipoikaehdokas. Kahden sekunnin mietintäajalla ilmoitin että pojalle löytyi koti meiltä. 

Saija haki aamulla Rambon näyttelyyn ja toi samalla uuden vauvan kotiin. Bussipysäkillä tapahtuneen vaihdon yhteydessä ei hirveästi kuulumisia edes ehtinyt vaihdella tai poikaa ihmetellä, kipin kapin vaan äkkiä sisälle lämpimään. Kotona boksista paljastui aivan mahdottoman suloinen ja rohkea tapaus. Nimeä tällä pienellä ei vielä ole, mutta eiköhän poitsulle joku sopiva nimi keksitä. 
Rambonkin kohdalla nimen keksiminen oli melkein turhaa, kutsun sitä useimmiten "pieneksi", "vauvaksi" tai "söpöydeksi". 

Uusi pikkuinen meni laumaan heittämällä. Isot pojat ottivat sen samalla tavalla vastaan kuin Rambonkin, hiukan haistellen ja takaisin päikkäreille vetäytyen. Pieni on tosi rohkea, mutta selvästi hitaampi liikkeissään kuin Rambo. Osasyy on varmaan se, että pieni jää vähän väliä heijailemaan päätään ennen kuin jatkaa matkaansa. Kai se vauhti siitä yltyy kun ympäristö tulee tutuksi. 

En malta odottaa mitä Rambo mahtaa sanoa uudesta leikkikaverista kunhan kotiutuu näyttelyreissultaan. Leikkikaveria poika onkin ollut aina vailla, mutta jos nyt saisi otettua painimatsia muidenkin kuin isojen poikien häntien kanssa =)


Rambon näyttelyynvalmistautuminen sujui suhteellisen hyvin, pesusta poika ei tykännyt yhtään, mutta sain pienen rauhoittettua sen verran että sain kynnet edes jotenkuten leikattua. Ja vaikka olin tehnyt boksiharjoitteluja, tänään pieni ei olisi millään halunnut jäädä boksiin vaan hyppi luukkua päin uudestaan ja uudestaan ja kokeili kaivautua boksin nurkista ulos. Toivon mukaan poitsu kuitenkin rauhoittuu boksissa päivän aikana.

Isot pojat näyttävät tällä hetkellä surkeilta. Makaavat häkin tasolla pikkuisen hääriessä ympärillä tuijottaen minua syyttävästi; "eikö me koskaan saada rauhaa noilta riiviöiltä?" <3

Ja taas kerran pahoittelen kuvien laatua :/

Arkea.

Olen niin laiska päivittämään blogia, kun ei ole edes laittaa kuvia tänne. Uusi kamera on hankinnassa, kunhan saisi jostain kaivettua ylimääräistä rahaa.

Joka tapauksessa, tänne kuuluu edelleenkin hyvää. Lauma toimii ja poitsut tulevat toimeen. Pieniä muutoksia kuitenkin on havaittavissa - isot pojat eivät enää kellahda selälleen Rambon hyppiessä päällä vaan alistavat sen. Kai se alkaa olla jo siinä iässä ettei nenille pomppimista enää hyväksytä.

Rambon vauhti ei ole hiljentynyt tippaakaan, se viipottaa vapaanakin kauhealla vauhdilla ja uskaltaa lähteä pidemmälle seikkailemaan kuin Hugo ja Osmo. Kutsuääntä pieni ei vieläkään tajua, mutta juoksee lähes välittömästi syliin kun menee lattialle istumaan, joten kiinnisaamisen kanssa ei ole onneksi ongelmaa.  

Saija on ilmoittanut pikkuisen jo ensimmäiseen näyttelyyn, sen varalta ollaan boksissa olemistakin harjoiteltu.

Osmo tuntuu vaan lihovan, kun enää en pysty edes säännöstelemään ruokaa kun pienellä sitä  pitää olla koko ajan tarjolla. Herkkuja Osmo ei saa, ja pidän pojat erillään kun annan lihaa tms, jotta Osmo ei syö muiden osuutta. Osmo ei edes välitä tulla häkistä pois - korkeintaan käy tarkastamassa sohvan alusen muiden jemmaamien herkkujen varalta. Noh, toivon mukaan dietti alkaa jossain vaiheessa tehoamaan.

Muuten täällä elellään normaalia arkea, tosin itse olen taas sairaslomalla ja näin ollen pojat saavat paljon enemmän huomiota ja aikaa juosta vapaana.

Kuulumisia

Puolitoista viikkoa on vierähtänyt todella nopeasti. Pikkuinen on kotiutunut tosi hyvin ja lauma elelee sulassa sovussa. Isot pojat antavat Rambon riekkua, ja makaavat selällään toisen hyppiessä päällä. Energiaa pienellä riittää, mutta Hugo ja Osmo ovat tosi kärsivällisiä. 

Rambo on juoksennellut sohvalla, mutta tulee myös ulos häkin alle seikkailemaan kun ovi on auki. Kauhean pitkälle en poikaa kuitenkaan päästä, sillä pieni ei ymmärrä vielä tulla luokse herkkujen tms perässä. Niinpä en halua sen livahtavan tv-tason tai sohvan alle.

Rambo on oppinut isoilta pojilta lähinnä sen, että ruokakipon kolina tarkoittaa innostumista. Osmo ja Hugo innostuvat tosin siitä ruuasta - Rambo unohtaa koko ruuan ja säntäilee ympäri häkkiä hyppien ja pomppien. Pieni ei ole kauhen kiinnostunut ruuasta ylipäätään (varmaan ihan hyvä :D) eikä sille kelpaa edes nutriplussa! Vaa`asta on paristot loppu joten en ole pienin kasvua pystynyt yhtään vielä edes seuraamaan, täytyy ensi kerralla muistaa ostaa! 

Zaya's Uno Turhapuro aka Rääpy

Nyt täytyy päivittää blogia vähän iloisemmissa merkeissä; meille kotiutui viime sunnuntaina uusi pieni poika. Sijottipoika Saijalta, jonka kaikki sisarukset kuolivat synnytyksessä. Poika kasvoi viisiviikkoiseksi asti Suskilla emonsa Tuikkeen kanssa kahdestaan, kunnes vihdoin sain hakea minimaalisen rottamuksen kotiin. Nimeksi oli suunniteltu Ramboa, mutta pikkuiselle alkaa pikkuhiljaa vakiintua nimi Rääpy. "Virallisesti" pieni tulee kuitenkin olemaan Rambo. Poika on väriltään russian blue agouti ja todella komea rotanalku <3

Isot pojat ottivat Rääpyn vastaan laiskasti. Vähän kävivät haistelemassa ja painelivat takaisin koppeihinsa nukkumaan. Missään vaiheessa ei ole tullut riitaa, isot pojat eivät paljoa välitä pienen leikkimisyrityksistä vaan kääntävät kylkeä. Rääpy on keksinyt omasta mielestään parhaimman leikin ikinä; toisten hännästä roikkumisen hampaillaan. Tästäkään eivät isot pojat välitä vaan saattavat vain tönäistä pienen kauemmas ja jatkaa omia touhujaan.

Vauhtia ja rohkeutta pienellä riittää, rallia vedetään niin häkissä kuin sohvalla. Paikoillaan ei viihdytä yhtään. Pieni rääpäle <3

Järkkärini sanoi itsensä irti, ja kännykällä tästä vauhtihirmusta kuvia on lähes mahdoton saada. Mutta tässä muutama kuva pienestä:

Rääpy & Osmo

Rääpy & Hugo

Rallikisa menossa

Ja kuvat häkistä:

Yläkerta

Alakerta

Rääpyn ensimmäisistä elinviikoista voi lukea Suskin blogista: http://rotakasta.blogspot.fi/

Carlos 8.7.2011 - 18.8.2012

Vähän yli viikko Pablon ja Pedron lopetuksesta, tapahtui jotain täysin odottamatonta.

Aloin siivoamaan poikien häkkiä ja nostaessani Carloksen häkistä, huomasin sen olevan mahanalusta myöden märkä; poika kuolasi ja kakoi. 

En tiennyt mitä se oli nielaissut, aamulla pieni oli kuitenkin syönyt täysin normaalisti. Poika oli kuitenkin todella huonossa kunnossa, eikä saanut kunnolla henkeä. Päivystykseen lähdimme samantien.

Lääkäri tähysti pojan keuhkoputken ja ruokatorven pään, muttei sieltä löytänyt mitään. Sanoi, että vaihtoehtona on röntgenkuvat ja mahdollinen operointi, mutta antoi vahvasti ymmärtää, ettei poika välttämättä selviytyisi rauhoittamisesta, ja niin pienen eläimen operointi olisi todella vaikeaa ja riskialtista. Hengitys vaikeutui koko ajan ja teimme pikaisen päätöksen; pojan oli päästävä pois kärsimyksistään.

Carloksen poismeno oli järkytys. Pieni oli vasta vuoden ja kaikki tapahtui niin äkkiä ja yllättäen. En voinut uskoa, että pieni pusupoika oli poissa.

 Ansaitset unen rauhaisan 
ja kiitoksen kaikkein kauneimman.
Suo anteeksi rakkaani kyyneleet nää, 
ne on rakkautta ja ikävää.

Nuku pikkuinen rauhassa, 

ikiuneen tietäen, 
ajasta yhteisestä, 
koska sinua unohda en.
Kiitos siitä lyhyestä ajasta 
jonka sain viettää kanssasi, 
kulkea vaikeatkin ajat rinnallasi. 
kauniista muistoista jotka jätit jälkeesi. 
Nyt en osaa muuta, kuin itkeä perääsi.
Kiitos öistä, päivistä, kaikesta. 
Ajoista helpoista ja vaikeista.
Kiitos, 
kun opetit millaista on rakastaa koko sydämestään.. 
Mutta sitä ei olisi tarvinnut opettaamillaista on,
kun rakkaimpansa menettää.

Ei jaksanut sydän kultainen,

vaan lähdit luokse pilvien valkeiden.

Kyyneleet eivät tuo sinua takaisin,

vaikka hetkellisesti sitä toivoinkin.

Katseesi pienessä ikkunassa,

on vieläkin muistoissani olemassa.

Talletan tuon kuvan syvälle sydämeen,

kun pyyhin silmäkulmastani kyyneleen.

Nuku siis rauhassa syvää unta,

ympärilläs sateenkaaren valtakunta.

 Loppui tuska, tuli rauha, uni kaunis ikuinen.

Lepää rauhassa -

aurinkokin käy yön verhon taakse

ja jättää tähdet lepoasi valvomaan.

Pablo & Pedro 15.9.2010 - 9.8.2012

Pablo ja Pedro, meidän isot pojat pääsivät höyhensaarille jo yli kuukausi sitten.
Pedron bumblefoot paheni eikä antibiootista ollut apua. Poika pystyi vielä kävelemään normaalisti vaikka rakko jalkapohjassa oli tosi iso, ja jaksoi vielä tulla jaloittelemaankin. Tosiasia kuitenkin oli, että vaikka poika pystyi vielä kävelemään normaalisti, ei se ollut enää oma itsensä, paha tulehdus vei voimat. Kun antibioottikuuri ei purrut, päätimme että pojan on aika päästä pois. Alkuun oli tarkoitus, että Pablo jäisi yksin tai sitä yritettäisiin sopeuttaa pikkuisten laumaan. Pedron antibioottikuurin aikana kuitenkin Pablokin alkoi näyttämään heikentymisen merkkejä, poika laihtui huimasti ja nukkui paljon. Kun päätöksen aika sitten tuli, oli Pablolla jo kyljet lommolla ja eikä se selvästikkään ollut voimissaan enää, enkä uskonut sen kestävän Pedron poismenoa ja yksinoloa, saatika sopeutumista uuteen laumaan. Niinpä teimme raskaan päätöksen, että molempien on aika päästä pois.

Vaikka isot pojat olivatkin täyttäneet elämäämme jo lähes kaksi vuotta, oli lopetuspäätös kuitenkin helppo. Pojat olivat vanhoja ja ne olivat eläneet pitkän ja hyvän elämän. En halunnut niiden kärsivän.

 Käy enkeli
vieressäs
taivaan rantaan,
on kulkusi
kevyttä, jalkasi 
kantaa.
Et suruja tunne
taivaan tiellä, on
monet rakkaat
vastassa siellä.
Sinä elät
myöskin
keskellämme,
koska säilyt aina
sydämissämme.

Niin äkkiä lähdit.
Varoitit hetken ennen. 
Halunnut et rakkaittesi 
itkevän hupenevaa aikaa.
Tulit ovelle vastaan,
varjonasi ystäväni,
pinnistit voimasi tervehdykseen, 
kuin se tärkeintä maailmas ois.
Kadun niin paljon.
Hetkiä, joina en sulle löytänyt aikaa,

jota luulon olevan loputtomiin.

Yhden minä tiedän,
me tapaamme vielä.
Tässä maailmassa kenties,
jos sielumme vaeltavat.
Jos taivas on totta,
sinä odotat minua siellä,
mitä olenkaan vailla ilman lämpöäsi...




Vaipui voimasi hiljalleen,
hetki lähdön läheni.
Päivänä kauniin kesäisen,
tuli luoksesi lepo ikuinen.

 Jäi jäljelle vain irtokarvat, 

sydämeen suuret avohaavat. 

Ja ne repaleiset takinvuoret, 

kaikki ne revityt lelut, puunkuoret... 

Vain jokainen muisto, 

hetki täynnä elämää, 

kun näitä muistelen -en koskaan yksin jää

Juoksutusongelmia ja kutisevia rottia

Vaikka viime postauksessa sanoinkin, että isot pojat ja Carlos viilettävät menemään, eivät ne silti ole vielä täysin kotiutuneet. Pedro ja Pablo tulevat kyllä häkistä ulos, mutta ovat silti edelleen hyvin varovaisia ja pienenkin äänen kuullessaan ryntäävät takaisin häkkiin.
Pedro ei tullut tänäänkään häkistä ulos kuin hetkeksi.
Carloskin oli todella peloissaan, vaikka edellispäivänä se tutki jo pesuhuoneenkin kun ovi oli jäänyt raolleen.


Ennen tänne muuttoamme asuin remontin vuoksi rottien kanssa vanhempieni luona pari viikkoa. Siellä pienet ja isot pojat tutkivat joka nurkan huoneestani jo melkein ensimmäisenä päivänä. Jopa Hugo ja Osmokin laskeutuivat sängyltä lattialle tutkimaan. Pablokin näytti, että papparainenkin osaa vielä kiivetä - se kiipesi tuolin selkänojan sarjoja pitkin ikkunalaudalle.

Täällä kuitenkin rotat ovat todellisia jänishousuja. Epäilen vahvasti, että se johtuu kissan hajusta. Vanhempieni luona haisi koira, mutta pojat ovat jo tottuneet koiran hajuun vaatteissani ja onhan koirani välillä käynyt kyläilemässäkin luonamme.
Olisko jotain vinkkejä jolla pojat saisi uskaltautumaan ulos häkistä paremmin? Liikunnan puute ei tee kellekkään hyvää, ja varsinkin pienet ovat alkaneet lihoa :S


Lisäksi pojat ovat kutisseet jo pitkään, ruoan vaihdoksesta asti. Vaihdoimme pelletin takaisin siemenseokseen, mutta kutina jatkui. Mitään loisia ei näkynyt, mutta rottien ihot olivat aika kuivia, joten ajattelin sen johtuvan liian kuivasta huoneilmasta. Kosteuden lisääminenkään ei auttanut, joten loishäädin pojat varmuuden vuoksi. Kutina jatkuu edelleen.
Carloksella on paljon rupia ylävartalossa, olen laittanut niihin Aloevera-geeliä ja alkavat parantua, mutta tuntuu, että niitä tulee vain koko ajan lisää. Muilla on muutama pieni rupi siellä täällä, mutta kutisevat myöskin paljon. Pesin pojat ihoa rauhoittavalla shampoolla, mutta se ei tuntunut paljoa auttavan. Rapsuttavat pääsääntöisesti kuonoa, kaulaa ja etutassuja.
Ruokavalio on nyt ollut pelkkää tuttua siemenseosta ja tuoreita ja tuttuja vihanneksia, eli ei mitään proteiinipitoista tai outoa ruokaa.


Osaisiko joku neuvoa, mistä kutina saattaisi johtua? Pitäisikö pojat kiikuttaa eläinlääkäriin, jos niillä on jokin loinen johon Frontline ei tehoa? 
Yksi iso plussa tässä asunnossa on se, että eläinlääkäri on yhden korttelin päässä =)














Seuraavaan postaukseen lupaan laittaa kuvia kunhan niitä ehtii ensin ottamaan!

Kuulumisia vihdoinkin!

Täällä on tapahtunut yhtä jos toista, paljon paljon asioita, joita olisi hyvin voinut tulla blogiin kirjoittamaan aikasemmin. Mutta yksi asia ei vaan ole riittänyt; aika.


Ensinäkin lapin reissumme ei peruuntunut, vaan lähdin haikein mielin mukaan. Vanhempani kävivät poikia ruokkimassa ja katsomassa, mutta juoksemaan ne eivät päässeet. Tästä kiitos miehelle, joka ei suostunut antamaan poikia "tuntemattomalle" hoitoon. Pojilla siis olisi ollut tiedossa hoitopaikka jossa ne olisivat saaneet juosta jopa päivittäin. Tavallaan ymmärsin kyllä miehenkin kannan, mutta silti se ärsytti. Mies oli sitä mieltä, ettei varsinkaan Ticoa voi viedä ventovieraalle hoitoon, koska sen kunto voi romahtaa sillä aikaa. Silti hänestä oli parempi vaihtoehto että pojat jäävät kotiin ja vanhempani käyvät päivittäin niitä katsomassa ja Ticon kuntoa tarkastamassa.


No joka tapauksessa, pojat olivat täysissä ruumiin ja sielun voimissaan kun palasimme, virtaa olisi riittänyt vaikka mihin. Eikä ihme, olivathan ne joutuneet kököttämään melkein viikon mökissään. Mökki oli varattu meille viikoksi, mutta lähdimme jo päivää aikaisemmin ajamaan takaisin kotiin, niinpä uudenvuodenaatto meni autossa istuessa.


Mutta oli kyllä viimeinen reissu jonka ajaksi jätän pojat "oman onnensa" varaan, sen verran kova huoli oli ettei reissusta pystynyt täysin nauttimaan, vaikka muuten viikko oli enemmän kuin täydellinen. Paljon lunta, pakkasta, poroja, ihana mökki ja puusauna. Kamera jäi tietenkin kotiin.




Pari viikkoa sitten pääsimme vihdoin ja viimein muuttamaan remontin alta pois. Asumme siis nykyisin Martissa, kerrostalokaksiossa. Ihanaa. Ei enää ainuttakaan työkalua pitkin poikin asuntoa. Ei tarvitse miettiä mitä mies seuraavaksi alkaa remontoida.
Ikävämpi uutinen on miehen allergia. Alkuvuodesta se paheni niin paljon, että mies oli jatkuvasti sairaslomalla allergiasta johtuvien keuhkoputkentulehdusten ja astman vuoksi. 
Varauduin jo pahimpaan. Muuton jälkeen tilanne tuntui toivottomalta, asunnossa oli aikaisemmin ollut kissa, ja joka paikka oli täynnä kissankarvoja ja hilsettä, ja mies sai niistäkin vakavia oireita. Siivosin asuntoa hullun lailla ja allergiaoireet alkoivat lievetä. 


Poikien häkki asetettiin eteiseen, kuitenkin niin että näkevät olohuoneeseen ja ovat "keskeisellä" paikalla seuraamassa talon tapahtumia. Eteiseen rajattiin alue jossa pojat saavat juosta, ja aina kun ne ovat juosseet, imuroin ja pesen lattian. Allergia tuntuu pysyvän kurissa.
Rajattu alue ei kuitenkaan ole pikkupoikien mieleen. Tietenkään. Isot pojat kyllä viilettävät menemään, kuten Carloskin. Mutta Hugo ja Osmo eivät. Ne eivät vapaaehtoisesti tule häkistä ulos ja jos ne nostaa lattialle, ne kiipeävät takaisin. Nehän olivat tottuneet juoksemaan vain sohvalla, ja silloin kun totutin niitä juoksemaan lattialla, ne piiloutuivat lipaston alle kun eivät päässeet takaisin häkkiin. Nyt niitä ei voi enää miehen allergian vuoksi juoksuttaa sohvalla, joten minun pitää keksiä jotain, jolla saan pikkuisetkin nauttimaan vapaudestaan.



Pari kuukautta sitten aloitin iltalukion. Ja päivisin olen töissä. Töiden ja koulun väliin jää pari tuntia, ja siinä välissä pitäisi ehtiä juoksuttaa toinen laumasta, siivota rottahäkki siivouspäivinä ja rynnätä itsekin suihkuun. Kiirettä on siis ollut, varsinkin kun viikonloput ovat menneet asunnon järjestämiseen. Nyt tilanne alkaa onneksi muuton osalta rauhoittua, mutta aikaa ei siltikään hirveästi jää. 
Tänään minulla oli vapaapäivä töistä, joten päätin herätä aikaisin juoksuttamaan poikia. 
Turhaahan se oli, pojat ovat niin täysin kellon orjia, ettei niitä saa aamulla häkistä pois.


Kunhan tilanne tästä vähän tasoittuu, lupaan päivitellä vähän useammin kuulumisia!

Tico 15.9.2010 - 27.2.2012

Tico vietiin lopetettavaksi 27.2.2012, kun pojan kunto alkoi mennä selvästi huonompaan suuntaan. Veimme pojan eläinlääkärille, ja tällä kertaa lopetus sujui niin kuin pitikin. 


Autossa istuessani mietin, että tällä kertaa ei ainakaan ollut epäselvää, teimmekö oikein.

Kun polkua mennyttä katselen

sidon muistojen kukista seppeleen

siihen kukat ilon, kuin murheenkin

varrelta polun, jota kuljettiin

Koskaan ei tiedä

onko aikaa paljon

vai vähän,

yht´äkkiä huomaa

se päättyikin tähän.

On paikkasi tyhjä ja

korvaamaton, ja

kaipuu suuri

sanaton.

Taas valo viiltää taivaanrantaa

Se päivän yöstä erottaa
On tullut aika pois se antaa
Jota niin paljon rakastaa
Sen järjellä me ymmärrämme: 
Kun toinen lähtee, toinen jää
Vain pieni lapsi sisällämme
Ei sitä tahdo käsittää
Hyvää matkaa, hyvää matkaa
Kulje kanssa enkelin
Hyvää matkaa, hyvää matkaa
Sinua paljon rakastin

Niin monet kerrat tähän rantaan
Olemme tulleet ennenkin
Jättäneet kahdet jäljet santaan
Nyt yhdet vain vie takaisin

Siis hyvää matkaa, ystäväni
En enää puhu enempää
Tärkeimmän tiedät, ja se riittää
Muu on nyt yhdentekevää 

Hyvää matkaa, hyvää matkaa
Kulje kanssa enkelin
Hyvää matkaa, hyvää matkaa
Sinua paljon rakastin

Sain syliini palan taivasta, 

nyt tiedän mitä kaivata..

Oli aika raskaiden päätösten, 

saattaa sut huomaan enkelten. 

Nyt saat juosta seuraten heitä, 

ei kipu enää elämääsi peitä. 

Suru on suuri ja lohduton, 

mut tiedän - sun hyvä olla nyt on

Ikävä.