Pablo & Pedro 15.9.2010 - 9.8.2012

Pablo ja Pedro, meidän isot pojat pääsivät höyhensaarille jo yli kuukausi sitten.
Pedron bumblefoot paheni eikä antibiootista ollut apua. Poika pystyi vielä kävelemään normaalisti vaikka rakko jalkapohjassa oli tosi iso, ja jaksoi vielä tulla jaloittelemaankin. Tosiasia kuitenkin oli, että vaikka poika pystyi vielä kävelemään normaalisti, ei se ollut enää oma itsensä, paha tulehdus vei voimat. Kun antibioottikuuri ei purrut, päätimme että pojan on aika päästä pois. Alkuun oli tarkoitus, että Pablo jäisi yksin tai sitä yritettäisiin sopeuttaa pikkuisten laumaan. Pedron antibioottikuurin aikana kuitenkin Pablokin alkoi näyttämään heikentymisen merkkejä, poika laihtui huimasti ja nukkui paljon. Kun päätöksen aika sitten tuli, oli Pablolla jo kyljet lommolla ja eikä se selvästikkään ollut voimissaan enää, enkä uskonut sen kestävän Pedron poismenoa ja yksinoloa, saatika sopeutumista uuteen laumaan. Niinpä teimme raskaan päätöksen, että molempien on aika päästä pois.

Vaikka isot pojat olivatkin täyttäneet elämäämme jo lähes kaksi vuotta, oli lopetuspäätös kuitenkin helppo. Pojat olivat vanhoja ja ne olivat eläneet pitkän ja hyvän elämän. En halunnut niiden kärsivän.

 Käy enkeli
vieressäs
taivaan rantaan,
on kulkusi
kevyttä, jalkasi 
kantaa.
Et suruja tunne
taivaan tiellä, on
monet rakkaat
vastassa siellä.
Sinä elät
myöskin
keskellämme,
koska säilyt aina
sydämissämme.

Niin äkkiä lähdit.
Varoitit hetken ennen. 
Halunnut et rakkaittesi 
itkevän hupenevaa aikaa.
Tulit ovelle vastaan,
varjonasi ystäväni,
pinnistit voimasi tervehdykseen, 
kuin se tärkeintä maailmas ois.
Kadun niin paljon.
Hetkiä, joina en sulle löytänyt aikaa,

jota luulon olevan loputtomiin.

Yhden minä tiedän,
me tapaamme vielä.
Tässä maailmassa kenties,
jos sielumme vaeltavat.
Jos taivas on totta,
sinä odotat minua siellä,
mitä olenkaan vailla ilman lämpöäsi...




Vaipui voimasi hiljalleen,
hetki lähdön läheni.
Päivänä kauniin kesäisen,
tuli luoksesi lepo ikuinen.

 Jäi jäljelle vain irtokarvat, 

sydämeen suuret avohaavat. 

Ja ne repaleiset takinvuoret, 

kaikki ne revityt lelut, puunkuoret... 

Vain jokainen muisto, 

hetki täynnä elämää, 

kun näitä muistelen -en koskaan yksin jää